Rakastava avioliitto

Nuorempana minusta oli aika yhdentekevää oliko jonkun toisen avioliitto romanttinen liitto vai ns. järkiavioliitto. Tähän oli syynä se, että en ollut päässyt vielä todistamaan romanttista avioliittoa muuten kuin televisiosta ja kuka nyt televisiota uskoisi.

Vanhempieni avioliittossa en ole koskaan nähnyt osoitettavan hellyyttä. Olen nähnyt heidän nalkuttavan, murisevan ja puhuvan toisilleen. Riitoja olen kuullut muutaman kerran, mutta sekin tapahtui salassa. Makuuhuoneenkin ovi oli aina lukossa jos ei siellä ketään ollut. Minulle on edeenkin eräänlainen mysteeri, että mitä vanhempani ajattelevat toisistaan. Naimisissa ovat yhä eikä eroa ole näkyvissä. Toisaalta, enhän minä tietäisi. Kun avioliitto on takana vuosikymmeniä, ei tuskin enää ole mitään paloa, mutta onko jäljellä muuta kuin tottumusta?

Nuoruuden myötä sitä on saanut todistaa useampaa toisiinsa rakastanutta paria, mutta pysyn edelleen skeptisenä. Rakkaus ei kestä loppuelämää. Suurin osa pareista eroaa jossain vaiheessa joko ennen tai jälkeen avioliiton. Ja mikä tärkeintä, en ole itse vielä törmännyt sellaiseen tunteeseen, että välttämättä haluaisin avioliiton myrskyisään satamaan.

Välissä tuntee olensa kuin avaruusolio, joka tarkkailee maan asukkaiden toimia lievästi huvittuneena ja usein järkyttyneenä. Kuinka hassua, että joku voi haluta tulla raskaaksi ja sitten hyyssätä jälkeläisen perään seuraavat 20-vuotta. Kuinka surullisen hassua kun pari vannoo olevansa yhdessä kuolemassakin ja puolen vuoden päästä he eivät enää puhu toisilleen.

Minunlaiseni kummallinen olio tuntee iloa siitä, että ei ole mukana tuossa isossa pelottavassa oravanpyörässä mitä avioliitoksi ja kenties perhe-elämäksin kutsutaan.

Nörttiys vs sosiaaliset taidot

Verkossa tuntuu jatkuvan loputtomiin debaatti siitä onko nörttiys pahaksi sosiaalisille taidoille ja onko nörteillä pahemmin ihmisarvoa. Sanotaan, että koneelle omistautuminen on pahaksi ihmissuhteille ja nörtit kertovat kyllä tulevansa toimeen muiden ihmisen kanssa.

Samaan aiheeseen voitaisiin luokitella mikä tahansa harrastus jossa vietetään paljon aikaa yksin tai asuminen jossain hevon kuusessa jossa lähimmän kaverin luokse on se 20km pakkasessa ja on vielä liian nuori ajamaan autoa.

Omakohtaisesti elin nuoruuteni hiukan eristyksissä omistautuen lähinnä tv:lle ja kirjoille. Sosiaaliset kontaktit tapahtuivat vain koulussa. Silloin myös tunsin olevani sosiaalisesti erittäin kömpelö enkä osannut ryhmäkeskusteluissa puhua mitään. Se, että olin hiljaa ja kuuntelin koettiin joskus ärsyttäväksi ja siitä myös sanottiin.

Sosiaaliset taidot ovat kuitenkin taitoja ja ne kehittyvät käyttämällä. Nykyiset kaverini tuskin osaisivat kuvitella kuinka tumpelo osasinkaan olla silloin aikoinaan. Toisaalta sosiaalisissa taidoissani on edelleen paljon kehittämisen varaa, mutta minulla on koko loppu elämä aikaa niiden harjoittamiseen. Uudet tilanteet muiden ihmisten kanssa ovat kasvattavia kokemuksia.

Yleensä arkiset tilanteet sujuvat hyvin ja jo sen pohjalta ajatellaan sosiaalisten tilanteidenkin hoituvan hyvin. Siltikin liian usein törmää tilanteisiin jossa (lähes aina) mies on täysin tietämätön sosiaalisesta koodistosta. Siinä on tilanne ihan solmussa kun toinen osapuoli käyttäytyy miten sattuu. Sosiaaliset koodit eivät ole mitään absoluuttisia sääntöjä, joten en voi huutaa, että "Ei noin saa toimia", mutta se on tapa jolla joku sosiaalinen tilanne on sanatta sovittu tapahtuvaksi. Saatikka sitten että ymmärrettäisiin elekieltä tai vihjailuja esim. siitä vieras voisi jo poistua.

En siis sano, että ongelma olisi eteenkin nörteissä vaan epäilen muutamia sukupuolen mies edustajia. Toisaalta tunnen monta miestä joilla on paremmat sosiaaliset taidot mitä minulla, eikä mieleeni muistu yhtään naista jonka sosiaalinen taitamattomuus olisi jäänyt mieleen. Teini-ikäisten ja sitä nuorempien kömmähdykset kuuluvat taas siihen opetteluasteeseen. Ehkä joillakin yksilöillä olisi vielä paljon enemmän harjoiteltavaa kanssakäynnistä muiden ihmisten kanssa mitä joillakin muilla.

Ja ikävä kyllä ujosti koneen edessä tai kirjassa kiinni ei niitä taitoja opi. Sen minäkin jouduin huomaamaan.

Ylistys ystävyydelle

Ystävät ja kaverit olivat mielessä kovasti jo jouluna kun yritin saada joulukorttirumban läpi kunnialla. En onnistunut. Hävettää kun unohdin laittaa kortin kolmeen eri osoitteeseen. Onneksi kolmas ihminen ei itsekään laittanut postikorttia, mutta se ei muuta kaveruutta miksikään. Ei niin, että olisin unohtanut tämä ihmiset. He vain liittyvät tiettyihin elämäntilanteisiin kiinteästi, mutta en osaa assosioida heitä yhteen joulun kanssa. Ensi jouluksi laitan listan tästä tärkeästä kymmeniköstä.

Vihaan tuota joka vuotista korttirumbaa, mutta toisaalta haluan muistaa lähintä kaveripiiriä. He ovat minulle arvokkaita enkä missään nimessä ota heitä itsestäänselvyytenä. Olen paljon joutunut olemaan varakaverina paremman puutteessa. En kuulunut silloin ystäviin, enkä varsinaisiin kavereihinkaan. Olin niitä ihmisiä joiden kanssa saattoi jutella jos ei ollut parempaa saatavilla. Olin ehkä epätoivoisenkin ystävällinen ja kiltti, mutta jäin monesti vain tutuksi.

Ystävyys on minulle tärkeämpi ja pitkäikäisempi asia kuin seurustelu. Seurustelu on kokeilu toisen osapuolen kanssa. Ystävyys on pitkä vuosia kestävä. Hidas ja pakottamaton. Ensin tuttavuus joka jossain vaiheessa muuttuu kaveruudeksi. Lopulta kuvaan hiipii ystävyys. Ystävyys on asia, jossa välimatka ja aika ovat sivuutettavia tekijöitä. Minäkin onnistuin jossain välissä tekemään kavereita joista muutamat vaihtuivat vaivihkaa ystäviksi.

Oikeasti en osaa enkä uskalla käyttää sanaa ystävä. Sen sanan sisältö on niin tunnepitoinen. Se vuosikymmenten pysyvyyttä. Pitkää välittämistä ja todellista pitämistä. Sekä sitä, että pitkän kaveruuden aikana on tullut jo tutuiksi jo joihinkin huonoihin puoliin tässä ihmisessä ja silti haluaa olla yhteydessä. Täydellisiä ihmisiä ei ole olemassa, ei edes ystävyydessä, mutta kukapa täydellisyyttä oikeasti kaipaisi.