Takauma

Istuin koneellani lukien tuntemattoman ihmisen tekstiä parisuhteista ja sain takauman.

Asuin silloin poikaystäväni kanssa ja se oli ahdistavaa. Aina vain vaatimuksia ja odotuksia. Jos niitä ei täytetty niin hän kyllä murjotti ja valitti. Olisin minä ne vaatimukset ja odotukset täyttänyt kiltteyttäni, mutta en vain voinut olla juuri sitä mitä minun haluttiin olevan. Minun piti olla äiti, kodinhengetär ja rakastajar. Yksikään rooleista ei tuntunut hyvältä. Suhteessa minut ahdistettiin vaatimuksilla rysäyksellä nurkkaan ja hivuttamalla seinän sisälle kun peruuttamisvara loppui. Käytännössä aloin vältellä häntä.

Vaatimukset ja painostus kasvoi. Välillä siihen pisteeseen, että pelkäsin väkivaltaa. Välillä se melkein oli sitä. Jännitys oli jatkuvaa. Puhuminen loppui. En voinut enää edes viestiä, että koin olevani henkisesti ansassa. Asunto oli myös fyysinen ansa. Ansasta ei ollut pakopaikkaa, eikä ollut mahdollisuutta heti muuttaa pois.

Kaiken kruunasi se, että hän alkoi alkoi pitää minua hulluna. Jos jotain kommunikointia oli, niin se oli vaatimus mennä psykiatrille. Tietysti koko jutulla psykologinen pohja. Kyllä minä tiesin sen, mutta tiesin kyllä kuka oli ahdistuksen alkusyy. Mutta koska kaikki ongelmat suhteessa olivat ilmiselvästi minun syytäni, niin minun pitäisi ne myös yksin korjata. Ja minä olin niin selkärangaton, että uskaltanut sanoa takaisin. Että en vain loukkaisi. Olin silloin typerä ja olen sitä edelleen.

En muista mitä vastasin takaisin jos mitään. Vaikka muuten saatoin olla joissakin asioissa taipuvainen, en halunnut muuttua toisen vaatimusten mukaan. Hänen vaatimuksensa oli kuitenkin mitä verisin loukkaus.

Ehkä kaikki olisi ollut hyvin jos olisin kyennyt muuttumaan.

En kuitenkaan usko niin. Onnellisuus palasi elämääni kun sain jätettyä yhden ihmisen taakseni.

Blogirintama

Aloittaessani tämän blogin, suomalainen blogirintama oli minulle varsin outo. En ollut koskaan seurannut kuin paria blogia ja niitäkin enemmän tai vähemmän satunnaisesti. Kun löysin blogilistan, niin lukemiseeni tuli uutta "tehokkuutta". Samalla on tullut seurattua pieniä yhteisöjä (tai ryppäitä) joita jotkin blogit muodostavat.

Itse seuraan omia statistiikkojani ja olen kieron iloinen siitä, että minulla on vain viisi tilaajaa. En saa hankalia kommentteja ja minä saan jaaritella rauhassa ateismin värittämiä juttuja ilman, että kukaan on löytänyt tietään tänne käännyttämään minua. Olen kokenut, että verkkoyhteisöissä on helppo luikerrella sisäpiireihin puoliksi vahingossa, mutta tämän blogin suhteen olen halunnut olla turvallisen piilossa. Julkinen, mutta ei huomiota herättävä.

Olen huomannut houkutusta linkittää tänne enemmän enemmän muiden blogeja ja kommentoida niin tapahtumia, mutta koen tämän julkisen eristäytymisen jollain tapaa myös kiehtovana. Se poikkeaa paljon siitä käyttäytymismallista mikä on normaalia minulle ja samalla saan uuden näkökulman itseeni. Pelkään kuitenkin, että tuollainen linkittäminen olisi askel kohti piiriläiseksi muuttumista, joten yritän pitää itseni kurissa.

Pysytään piilossa itse, mutta kyllä nuo muut osaavat olla mielenkiintoisia.

Äiti Teresa

Äiti Teresaan kohdistuu meidän haave täydellisestä ihmisestä. Tai tässä tapauksessa se, että yritämme luoda toisesta ihmisestä täyden ihmisen kuvaa. Nykyään äiti Teresan nimi on lähes hyvyyden ja pyyteettömyyden symbooli.

Minä olen kriittinen mustavalkoista tarkastelua suhteen. Kukaan ei ole täydellinen, eivät edes pyhimukset. Tai ehkä ongelma onkin juuri arvoasetelmissa. Köyhistä huolehtiminen on kieltämättä hyvä asia, mutta arvot joilla tehtävää suorittetaan on vaihtelevat. Katolilaisten arvojen mukaan äiti Teresa vastusti ehkäisyä, niin e-pillereitä kuin kondomejakin ja piti parempana ratkaisuna sitä, että lapsi synnytettäisiin ja sitten hylättäisiin orpokotiin. Hänen mielestään köyhien tuli hyväksyä köyhyytensä taakka.

Teresaa arvosteltiin myös ankarasti siitä, että hän kyllä otti ihmisiä hoiteisiinsa, mutta hän ei lääkinnyt heitä kuntoon vaan halusi heidän kuolevan kristittyinä. Jos he eivät kuolleet kristittyinä, heidät kastatettiin kuolemansa jälkeen. Teresa siis otti sairaita vastaan, mutta antoi heidän kuolla vähän kerrallaan pois. Eutanasia oli kielletty Teresan suojissa. Paikalle tullut köyhä sai itselleen rauhallisen lopun, mutta sitä ei helpotettu lääkkein eikä armeliaasti nopeutettu. Jos lääkkeitä annettiin, niin ne annettiin samoilla tylsyneillä injektioruiskuilla. Ja toiminta todella keskittyi yhteen kuolevien saattokotiin. Ei sen suurempaa.

Oli myös kummallista kuinka hyvissä väleissä Äiti Teresa oli diktaattoreiden kanssa. Tietysti he (kuten Haitin diktaattori Baby Doc Duvalier) rahoittivat rahaa Theresalle, mutta diktaattoreita ei ole koskaan tunnettu suurina hyväntekijöinä. Suurin osa saaduista lahjoituksista on edelleenkin erinäisillä tileillä, ei auttamassa köyhien elämää.

Äiti Teresan tarina on esimerkki siitä, kuinka kovasti me edelleenkin haluamme asioihin jotka ovat liian hyviä ollakeen totta. Media rakentaa meille kauniita satuja, joista on jätetty ikävät yksityiskohdat pois. Teresa itse sanoi, että hänen tarkoituksensa ei ollut koskaan parantaa sairaita vaan ainoastaan "pelastaa sieluja".