Takauma

Istuin koneellani lukien tuntemattoman ihmisen tekstiä parisuhteista ja sain takauman.

Asuin silloin poikaystäväni kanssa ja se oli ahdistavaa. Aina vain vaatimuksia ja odotuksia. Jos niitä ei täytetty niin hän kyllä murjotti ja valitti. Olisin minä ne vaatimukset ja odotukset täyttänyt kiltteyttäni, mutta en vain voinut olla juuri sitä mitä minun haluttiin olevan. Minun piti olla äiti, kodinhengetär ja rakastajar. Yksikään rooleista ei tuntunut hyvältä. Suhteessa minut ahdistettiin vaatimuksilla rysäyksellä nurkkaan ja hivuttamalla seinän sisälle kun peruuttamisvara loppui. Käytännössä aloin vältellä häntä.

Vaatimukset ja painostus kasvoi. Välillä siihen pisteeseen, että pelkäsin väkivaltaa. Välillä se melkein oli sitä. Jännitys oli jatkuvaa. Puhuminen loppui. En voinut enää edes viestiä, että koin olevani henkisesti ansassa. Asunto oli myös fyysinen ansa. Ansasta ei ollut pakopaikkaa, eikä ollut mahdollisuutta heti muuttaa pois.

Kaiken kruunasi se, että hän alkoi alkoi pitää minua hulluna. Jos jotain kommunikointia oli, niin se oli vaatimus mennä psykiatrille. Tietysti koko jutulla psykologinen pohja. Kyllä minä tiesin sen, mutta tiesin kyllä kuka oli ahdistuksen alkusyy. Mutta koska kaikki ongelmat suhteessa olivat ilmiselvästi minun syytäni, niin minun pitäisi ne myös yksin korjata. Ja minä olin niin selkärangaton, että uskaltanut sanoa takaisin. Että en vain loukkaisi. Olin silloin typerä ja olen sitä edelleen.

En muista mitä vastasin takaisin jos mitään. Vaikka muuten saatoin olla joissakin asioissa taipuvainen, en halunnut muuttua toisen vaatimusten mukaan. Hänen vaatimuksensa oli kuitenkin mitä verisin loukkaus.

Ehkä kaikki olisi ollut hyvin jos olisin kyennyt muuttumaan.

En kuitenkaan usko niin. Onnellisuus palasi elämääni kun sain jätettyä yhden ihmisen taakseni.