Pysytään piilossa

Anonyymia pohdintaa naiseudesta, sen odotuksista sekä siihen liittyvistä ilmiöistä. Sekä muuta siihen viittaavaa.

29.6.09

Yksinkertaisesti


Hiljaisesti mukana kampanjassa, vaikka tällä hetkellä ihmisiä huolettaa enemmän talous kuin Helvettiin joutuminen

8.5.09

Työttömyys ja raha

Olen ennenkin ollut köyhä ja sinnitellyt opintotuella. Mutta silloin olen asunut vaatimattomasti eikä minulla ole ollut kuluja. Työssäolo kuitenkin merkitsi asuntoa, jossa on olohuone ja autoa helpottamaan päivittäistä ja viikonloppuliikennettä.

Työttömyys mullisti jälleen rahatilanteen. Työttömyystuki ja asumistuki menevät kokonanaan laskuihin. Ruokaan saatava raha pitää ottaa pienistä säästöistä, jotka eivät kestä muutamaa kuukautta pidempään. Pääsen maailman vanhimmalle dietille kun on pakko nipistää ruuan ostaminen minimiin.

Voisin edelleen palata varhaisempaan aikaan jolloin isoja menoja ei ollut, mutta silloin minun pitäisi ottaa alivuokralainen olohuoneeseen tai muuttaa yksiöön. Tai vielä pahempaa, takaisin kotiin. Lisäksi olen kiintynyt asuntooni, koska onnistuin kotiutumaan tänne ennätyksellisen nopeasti ja tämä on henkinen turvapaikkani.

Myös autosta pitäisi luopua. Auto on statusmerkki siitä, että pääsin vihdoin töihin. Lisäksi se on välttämätön apuväline osaan liikkumiseen. Vaihtona on myydä se pois ja vaihtaa vanhempaan (autoni ei kuitenkaan kallis), mutta pelkään tässä taloustilanteessa jääväni kaupasta tappiolle.

Näistä luopuminen on kuitenkin yllättävän tuskaista. Tässä vaiheessa on pakko elää päivä päivältä ja toivoa, että eteen tulisi jokin muu ratkaisu ennen kuin olen syönyt säästöni.

Masentaa.

Labels:

28.12.08

Työ, stressi ja paskiaiset

Syksy oli jälleen täynnä stressiä, vähäistä vapaa-aikaa ja suorituspaineita. Ja myös epäonnistumisia. Jouduin toteamaan, että vihasin pomoani, vihasin työpaikkaani, mutta halusin silti pitää siitä kiinni kun menetin sen. Jos minulla olisi ollut toinen työpaikka, olisin lähtenyt itse, mutta kokonaan ilman työtä on vaikea maksaa laskuja.

Joulu on mennyt itsepohdiskelun merkeissä. Työn menettämisestä ei voi syyttää yhtä asiaa. Pomo inhosi minua, tuli taantuma, en ollut tarpeeksi hyvä, tein väärää työtä, olin avoin huonoista työolosuhteista. Olin ensimmäisenä vähennettävien ihmisten listalla. Ammattillinen itsetunto on vähissä, mutta työhaastatteluja varten pitää harjoitella itsevarmuuden illuusiota.

Vaikka minun pitäisi olla skarpata ja kehittää tänä aikana itseäni, olen sijoittanut tämän ajan lomailuun ja etäisyyden ottamiseen. Tajusin että olin syksyllä muuttunut etäiseksi ja kärttyisäksi. Olin ikävä ja täysin omissa huolissani. Mahdan tehdä uudenvuoden lupauksen ja parantaa tapojani.

Pysäyttävä seikka kuitenkin oli se, että tajusin tuleeni lähemmäksi pomoni persoonaa.

Jos meidät jätettiin samaan pöytään kahdestaan niin istuimme hiljaa. En keksinyt mitään yhteistä puheenaihetta. Jos yritin jotain, niin mikään aihe ei napannut. Hänkään ei yrittänyt. Istui jäätävän hiljaa ja teki samalla jotain pientä. Jos kommunikointia oli, se oli pienissä asioissa huijaamista. Se oli hänen huumoriaan. Tämä sai minut inhoamaan häntä. Hän tuli toimeen vain niiden ihmisten kanssa, jotka olivat tarpeeksi arvokkaita työlle. Niitä ihmisiä joiden käytös muuttuu yöstä päiväksi ihmisestä riippuen. Minä kuuluin siihen toiseen ihmisryhmään.

Tajusin, että olin syksyn aikana siirtynyt lähemmäs tuota ihmistyyppiä. Keskityin ihan vääriin asioihin ja annoin sosiaalisten suhteiden rapistua. Kun minun kanssani yritettiin kommunikoida, olin henkisesti jossain muualla. En ollut saavutettavissa. Katselin kärsimättömän seiniä ja enkä jaksanut paneutua oikeaan aiheeseen. Olin siirtymässä ajatuksiltani ja tunteiltani ihan eri tasolle eikä minulla ollut aikaa tasoittaa tätä sosiaalista eroa. Se sai minut pohtimaan, että jos päätyisin samaan asemaan ja työhön, tulisiko minustakin samanlainen?

Nyt edessä on tasoitus normaalitasolle. Laskujen maksaminen on suurin stressin lähde.

9.7.08

Ikävistä asioista on mukava vaieta

Sensuuria on monenlaista. On mm. valtiollista, julkaisijan taholta, yhteisön taholta sekä oman pään sisällä tapahtuvaa. Siksi tämäkin blogikin on niin hiljainen, koska sensuroin 99% asioista pois jo pään sisällä.

Valtiollinen sensuuri on yhteinen paha, jota voidaan kansainvälisesti paheksua. Siihen voi myös sopeutua. Yleensä tieto sensuurista kuitenkin aina leviää. Pään sisäinen sensuuri on voimakasta ja täysin salaista. Kukaan ei koskaan saa tietää mitä on salattu. Jäljelle jää harmaa alue, jossa ulkopuolinen epämääräisin valtuuksin oleva henkilö tai taho sensuroi mielipiteen ilmaisijaa. Näissä tapauksissa yleensä sensuroija voittaa, koska sensuroidun on vaikeampi tulla kuulluksi kun yksi ilmaisukanava on suljettu. Ei mahdotonta, mutta vaikeaa pienelle ihmiselle, jos hänellä ei ole verkostoa.

Sensuuri toimii myös hyvin huomaamattomalla tavalla. Oma kokemukseni on se, että minun ei annettu puhua avoimessa yleisötilaisuudessa, koska tiedettiin, että minulla on aiheesta negatiivisia kokemuksia. Kyseessä ei ollut kaupallinen tilaisuus, enkä edes ollut aikeissa sanoa mitään suoraan negatiivistä, mutta minut koettiin silti positiviisen sanoman uhkaksi. Kukaan muu tuskin tiedosti asiaa kuin minä ja henkilö joka veti tilaisuutta. Oli aika kysymyksille ja mielipiteille. Olin ainoa viittaaja. Tilaisuuden vetäjä katsoi minuun ja kääntyi pois. Silloin vitutti ja vituttaa vieläkin. Olisin tarvinnut annoksen julkeutta. Annetun sanoman piti olla ehdottoman positiivinen, ei realistinen.

Osaksi sen vuoksi muihin tapahtuva sensurointi saa minutkin ärtyneeksi, niin kuin minua olisi sensuroitu. Kun Youtubesta poistetaan jälleen ateistisia videoita sen vuoksi, että ne ovat ateistisia, niin tahdon suhtautua siihen henkilökohtaisesti. Minä olen ateisti. Muut ateistit ovat kanssani samaa "ryhmää". Meitä on sensuroitu! Meitä on sensuroidaan!

Toinen sensuroinnin aalto minkä koen vähemmän henkilökohtaisena, mutta sitäkin pöyristyttävämpänä on Skientologiaa kritisoivien videoiden poisto. Kuinka monesta paikkaa ja kuinka monta kertaa Xenu-tv on jo poistettu Youbesta? Liian usein löytäessään kiinnostavan videon tulee eteen teksti siitä, että juttu on sensuroitu.

Kun sensuuriin törmää liian usein, herää kysymys että kuinka paljon tavaraa oikeasti sensuroidaan? Mitä meiltä jääkään tietämättä? Onko uskonnon kritisoiminen niin vaarallista, että sellainen puhe on pakko poistaa?

19.4.08

Naisellisuuden salat

Olen perustyyliltäni varsin poikamainen. En juurikaan kiinnitä huomiota ulkonäkööni enkä ole vuosiin välittänyt seurata muotia.

Mutta välillä iskee halu olla hetken aikaa vähän naisellisempi ja tyylikkäämpi. Hetkeksi iskee halu näyttää positiivisesti paremmalta. Joskus haluan näyttää naisellisemmalta.

Onneksi nuo hetket ovat lyhyitä.

Sillä aina kun keksin, että nyt olisi hyvä idea näyttää naiselta, se menee aina vähän väärin. Viattomalta näyttävät korkkarit muuttuvat painajaiseksi, meikit ovat vanhentuneet jo vuonna 2000, vaatekaappi ei yksinkertaisesti pidä sisällään määritteeseen sopivia vaatteita ja saavun päämäärääni yleensä punaisen hikisen puuskuttavana. Se siitä naisellisuudesta.

Minun on varmaan tässä vaiheessa pakko vetää se johtopäätös, että naiseus on taitolaji. Suurin osa aloittaa sen kanssa harjoittelun teini-ikäisinä. Syntyy pissis-vaihe kun naiseudessa mennään vielä reippaasti metsään, mutta kokemukset kartuttavat naisena olemisen taitoa. Tai ainakin siltä näyttämistä. Jossain vaiheessa suurin osa oppii sen, että jos meikkaa, niin sen ei tarvitse olla täysi sotamaalaus ja jos haluaa olla tyylikäs, niin kaikkein hulluimpia muotioikkuja ei tarvitse seurata. Kahden kumpin paremmalla puolella suurimmat ylilyönnit pitäisi olla jo takana. Tulisi luoda vaikutelma hallitusta naisellisuudesta.

Minä tunnen olevani tuon kehityksen suhteen vielä se 10v tyttö, joka sormi suussa yrittää ymmärtää miltä naiseus näyttää. En kaihoten, mutta niin kuin vieraaseen kulttuuriin tupsahtanut, jonka pitäisi päästä sisälle hyvin outoon kulttuuriin.

11.3.08

Antiluulotautisuus

Huomaan kärsiväni jostain jonka olen päättänyt nimetä "antiluulotautisuuudeksi".

Olen sairas. Se on näitä keväisiä massaflunssia, joita lähes jokainen sairastaa. Flunssa toi mukanaan bakteeripitoiset kaverinsa. Tauti seuraa toistaan aina vain pahentuen. Oikea luulotautinen voisi jo hieman panikoida tässä vaiheessa.

Oikea antiluulotautinen taas huomaa hieman huonon olon, joka on aivan liian mitätöntä, jotta sen vuoksi kannattaisi mennä lääkärille. Sen vuoksi taudin pitää antaa vielä muhia vähintään puoli viikkoa, jos vaikka se menisi ohi. Jos tauti on puolen viikon päästä ennallaan, niin odotetaan viikko lisää. Jos tauti on pahentunut, niin sitten voidaan ehkä ottaa yhteys lääkäriin, mutta sekin vain siinä tapauksessa, että ihmiset ympärillä painostavat ajanvarauksen kanssa.

Sen jälkeen kun lääkärinaika on varattu, niin kaikki oireet tuntuvat mystisesti katoavan. Yhtäkkiä ne joutuvat niin tiukan epäilyn kohteeksi, että oireet eivät uskalla tulla pintaan. Antiluulotautinen on tässä vaiheessa täysin varma, että hälyytys oli väärä ja hän vain tuhlaa lääkärin aikaa. Kun antiluulotautinen pääsee tähän lopputulokseen, lääkärinaikaa on liian myöhäistä perua, joten antiluulotautinen ilmaantuu paikalle sovittuna hetkenä. Lääkäri kirjoittaa tapaamisen aikana pinon reseptejä ja sairaslomaa.

Vasta lääkärin varmistuksen saatuaan antiluulotautinen ymmärtää, että mahtaa oikeasti olla sairas. Oireetkin palavaat takaisin kuin taikaiskusta ja antiluulotautinen osaa antautua sairastamiselle.

16.12.07

Jeeus(telu)joulu

Jotkut ihmiset pitävät sitä täysin käsittämättömän, että kaltaiseni ihmiset eivät haluaa laulaa juhlissa virsiä ja me vedämme herneen nenään jos heidän lapsensa jouluvat kuuntelemaan joulusaarnoja. Näille joillekin (mikä mahtaa ikävä kyllä tarkoittaa puolea Suomea) rukous, saarnat ja virret ovat traditionaalisia, turvallisia ja ehkä tunnelmallisia. Monen tapauskovaisen uskonnollinen vuosi huipentuu sillä vuoden ainoalla kirkkoreissulla laulamaan joululauluja. "Kivaa ja tunnelmallista", he ajattelevat.

Pienempi osa suomalaista, ei usko siihen mitä esim. luterilaisuus opettaa. He eivät myöskään halua, että heidän lapsistaan kasvatettaisiin tapauskovaisia. He tiedostavat hyvin voimakkaasti sen sanoman, mikä on näiden traditionaalisten tapojen takana. Kristillistä sanomaa tarjotaan ehdottomana totuteena ja siinä vaiheessa alkaa olla vaikeuksia sietää jo vanhojakin tapoja. "Mitä aivopesua", me ajattelemme.

...

Entä jos Harry Potteria alettaisiin opettaa totuutena koulussa? Jokaiselle annettaisiin oma luuta, jota rukoilla iltaisin, että se jonain päivänä antaisi kantajansa lentää ilmassa? Viikottain olisi 1-2 tuntia Harry Potterin lukemista ja opettelua. Mitä Harry Potter on opettanut meille? Miksi Luihunen on paha ja miksi sellaisen pahan tuvan olemassaolo sallitaan? Jos oikein hyvin oppii Potter läksynsä, pääsee sitä opiskelemaan yliopistoon Harry Potter teologiseen, josta valmistuu velhoksi ja voi sen jälkeen kutsua muita vapaasti jästeiksi.

Yhtä absurdilta kuulostaa tämä nykyinen uskomussysteemi.

12.12.07

Kunniamurhat

Iltalehdessä oli tänään pieni uutinen siitä kuinka Kanadassa islaminuskoinen oli murhannut tyttärensä siksi, että hän ei suostunut pukeutumaan peittävästi. Tätäkin sanotaan vielä kunniamurhaksi, vaikka tyttö ressu ei ehtinyt vielä edes tekemään varsinaisesti mitään.

Kunniamurha on sanana sellainen mihin olemme jo turtuneet. Ensimmäiset pari kertaa olivat shokeraavia, mutta sitten me totuimme. Taas joku idiootti lahdannut perhettään. Se siitä. Kunniamurha on kuitenkin sisällöltään täysin absurdi. Kuinka kukaan(!) voi ajatella, että hänen kunniallaan on enemmän merkitystä kuin tyttärensä/siskonsa elämällä. Sehän on helvetti soikoon vain oman maineen ajattelua. Onko maine todellakin sen arvoista, että tytär/sisko makaa maassa verisenä lammikkona. Eivät sukunsa lahtaajat ole miehiä, vaan sairaita sikoja. Ei siinä saada kunniaa takaisin, se menetetään.

Ja entä se yhteiskunta joka katsoo, että isä/veli teki oikein. Se on yhtä sairas. Ja jos meidän yhteiskuntamme joskus tottuu katsomaan tuota barbaarista raakuutta, se muuttuu yhtä sairaaksi mitä nämä maat jotka hiljaisesti hyväksyvät kunniamurhat.

23.6.07

Hurmaaminen

Ymmmärsin vasta, että olen tottunut siihen, että minuun suhtaudutaan yleisesti positiivisesti ja ystävällisesti. Myös minä olen ihmisille pääsääntöisesti ystävällinen. Huomaan olevani kuitenkin hyvin hämmentynyt jos uuteen ihmiseen tutustuessani huomaan, että minua kohtaan ollaan kylmiä, väliinpitämättömiä tai ei-kiinnostuneita. Silloin minussa iskee päälle puolitiedostamaton hurmaamisvaihe.

Vasta tutustuin ihmiseen, joka suhtautui aluksi minuun kylmästi ja ehkä hieman pelkäsinkin häntä. Hurmaamisvaihe hurahti pian käyntiin ja se kesti muutaman viikon. Nyt vitsailu onnistuu ja tämä ihminen jopa hymyilee seurassani. Voitto. Olen tyytyväinen siihen, että olen nyt hyvissä tutun väleissä hänen kanssaan. Enempää en pyydä enkä halua.

Välillä on niitä ihmisiä joihin tuo automaattitoiminto ei pure. He hämmentävät minua vielä enemmän. Mietin sitä, mikä minussa on vikana, mutta en yliyritä. Joidenkin kohdalla totean, että aika tekee parhaimmat temput. Annan alan kulua ja yritän huomaamatta hurmata. Jos kontaktia on tarpeeksi, niin yleensä onnistun.

Olen niin tottunut alitajuisesti tottunut ihmisten jonkin tasoiseen hyväksyntään, että sen puute tuntuu lähes luonnottomalta. Omaan itsetuntooni ei paljoa vaikuta se jos muutama ihminen ei pidä minusta, mutta suurempi hyljeksyntä voisi olla jo tuhoisaa. Rumuusblogit ovat raapaisseet sitä pintaa siitä kuinka hirveää olisi jos joutuisi heti ensihetkestä asti hyljeksityksi. Osa heistä osaa hurmata ihmiset suoraan olemuksellaan, surullinen osa on vetäytynyt kuoreensa. Tunnistan tuosta ensimmäisestä ryhmästä samaa pakkoa hurmata muut, vaikka en mahda olla varsinaisesti ruma. Jään miettimään sitä, että onko itsetunnossani jossain aukko. Miksi minun on yritettävä "hurmata" jokainen tuttavuus lähes kaveriksi?

26.4.07

Takauma

Istuin koneellani lukien tuntemattoman ihmisen tekstiä parisuhteista ja sain takauman.

Asuin silloin poikaystäväni kanssa ja se oli ahdistavaa. Aina vain vaatimuksia ja odotuksia. Jos niitä ei täytetty niin hän kyllä murjotti ja valitti. Olisin minä ne vaatimukset ja odotukset täyttänyt kiltteyttäni, mutta en vain voinut olla juuri sitä mitä minun haluttiin olevan. Minun piti olla äiti, kodinhengetär ja rakastajar. Yksikään rooleista ei tuntunut hyvältä. Suhteessa minut ahdistettiin vaatimuksilla rysäyksellä nurkkaan ja hivuttamalla seinän sisälle kun peruuttamisvara loppui. Käytännössä aloin vältellä häntä.

Vaatimukset ja painostus kasvoi. Välillä siihen pisteeseen, että pelkäsin väkivaltaa. Välillä se melkein oli sitä. Jännitys oli jatkuvaa. Puhuminen loppui. En voinut enää edes viestiä, että koin olevani henkisesti ansassa. Asunto oli myös fyysinen ansa. Ansasta ei ollut pakopaikkaa, eikä ollut mahdollisuutta heti muuttaa pois.

Kaiken kruunasi se, että hän alkoi alkoi pitää minua hulluna. Jos jotain kommunikointia oli, niin se oli vaatimus mennä psykiatrille. Tietysti koko jutulla psykologinen pohja. Kyllä minä tiesin sen, mutta tiesin kyllä kuka oli ahdistuksen alkusyy. Mutta koska kaikki ongelmat suhteessa olivat ilmiselvästi minun syytäni, niin minun pitäisi ne myös yksin korjata. Ja minä olin niin selkärangaton, että uskaltanut sanoa takaisin. Että en vain loukkaisi. Olin silloin typerä ja olen sitä edelleen.

En muista mitä vastasin takaisin jos mitään. Vaikka muuten saatoin olla joissakin asioissa taipuvainen, en halunnut muuttua toisen vaatimusten mukaan. Hänen vaatimuksensa oli kuitenkin mitä verisin loukkaus.

Ehkä kaikki olisi ollut hyvin jos olisin kyennyt muuttumaan.

En kuitenkaan usko niin. Onnellisuus palasi elämääni kun sain jätettyä yhden ihmisen taakseni.