Ylistys ystävyydelle

Ystävät ja kaverit olivat mielessä kovasti jo jouluna kun yritin saada joulukorttirumban läpi kunnialla. En onnistunut. Hävettää kun unohdin laittaa kortin kolmeen eri osoitteeseen. Onneksi kolmas ihminen ei itsekään laittanut postikorttia, mutta se ei muuta kaveruutta miksikään. Ei niin, että olisin unohtanut tämä ihmiset. He vain liittyvät tiettyihin elämäntilanteisiin kiinteästi, mutta en osaa assosioida heitä yhteen joulun kanssa. Ensi jouluksi laitan listan tästä tärkeästä kymmeniköstä.

Vihaan tuota joka vuotista korttirumbaa, mutta toisaalta haluan muistaa lähintä kaveripiiriä. He ovat minulle arvokkaita enkä missään nimessä ota heitä itsestäänselvyytenä. Olen paljon joutunut olemaan varakaverina paremman puutteessa. En kuulunut silloin ystäviin, enkä varsinaisiin kavereihinkaan. Olin niitä ihmisiä joiden kanssa saattoi jutella jos ei ollut parempaa saatavilla. Olin ehkä epätoivoisenkin ystävällinen ja kiltti, mutta jäin monesti vain tutuksi.

Ystävyys on minulle tärkeämpi ja pitkäikäisempi asia kuin seurustelu. Seurustelu on kokeilu toisen osapuolen kanssa. Ystävyys on pitkä vuosia kestävä. Hidas ja pakottamaton. Ensin tuttavuus joka jossain vaiheessa muuttuu kaveruudeksi. Lopulta kuvaan hiipii ystävyys. Ystävyys on asia, jossa välimatka ja aika ovat sivuutettavia tekijöitä. Minäkin onnistuin jossain välissä tekemään kavereita joista muutamat vaihtuivat vaivihkaa ystäviksi.

Oikeasti en osaa enkä uskalla käyttää sanaa ystävä. Sen sanan sisältö on niin tunnepitoinen. Se vuosikymmenten pysyvyyttä. Pitkää välittämistä ja todellista pitämistä. Sekä sitä, että pitkän kaveruuden aikana on tullut jo tutuiksi jo joihinkin huonoihin puoliin tässä ihmisessä ja silti haluaa olla yhteydessä. Täydellisiä ihmisiä ei ole olemassa, ei edes ystävyydessä, mutta kukapa täydellisyyttä oikeasti kaipaisi.