Hautausmaat, kirkot ja ateismi

Minua aina huvittaa suuresti ihmiset jotka pelkäävät hautausmaita. Yleensä nämä ihmiset ovat joko uskovaisia tai eivät varsinaisesti usko jumaliin, mutta johonkin yliluonnolliseen kyllä. Muistan itsekin joskus lapsena pelälleeni kummituksia, mutta ne pelot kuolivat samaan aikaan pois kuin usko joulupukkiin ja jumaliinkin. Ainoa asia mitä saatan pelätä on elävää lihaa, ihmiset. Hautausmaa on vain paikka jossa on paljon ruumiita mätänemässä takaisin maaksi. Maan eliöstöllä on hieman erilaisenpaa purtavaa.

Samalla olen hämmentynyt kun ihmiset menevät "pyhiin" tiloihin joissa pitää käyttäytyä tietyllä tavalla eikä tehdä liian maallisia asioita. Minulle tuo tunne on outo. Minulle se on vain yksi mahtaileva, enimmäkseen tyhjillään oleva rakennus jonka käyttöä rajoitetaan suuresti pyhyyden tavoittelussa. Jos ryyppäisin kirkossa en tuntisi siitä mitään muuta häpeää kuin se, että juopottelen julkisesti. Mutta enemmän minua hävettäisi ryypätä kadulla mitä kirkossa jossa on vähemmän katsojia.

Samalla minä reagoin asioihin joita uskovaiset pitävät normaalina. Inhoan sitä kun minuun uskonnottomaan elämääni yritetään ängetä uskoa. Se muuttuu vihaksi siinä vaiheessa kun en voi tehdä asialle mitään. Minä en halua lähteä kirkkoon kuuntelemaan papin epävireistä veisuuta. Minä en halua käännyttäjiä ovelleni. Päättäisivät ensin keskenään mikä se Oikea uskonto on kaikkien näiden satojen joukosta.

Minä en halua, että minut leimataan pahaksi ja moraalittomaksi sen takia, että olen ateisti. Ironisesti erittäin kiltin ulkonäköni vuoksi minua pidetään uskovaisena. Miksi kiltteyden käsitteen pitää riidellä ateismin kanssa? Siksikö etten toiminut kuten vanhempani sanoivat vaan päätin ajatella myös itse? Teininä minulla oli paljon tilanteita jolloin halusin piilotella tai piilottelin ateismiani, koska se aiheutti heti hyökkäyksen tai hyvin pettyneitä reaktioita. Nyt annan tuon kontrastin olla. Sanon olevani ateisti jos sitä kysyy, en häpeä sitä, mutta en myöskään mainosta.