Normaalius vs outous

Nuorempana olen monesti avoimesti haistattanut normaalille elämälle. Normaalius ei ollut tavoitteeni ja halusin olla erilainen nuori. Niin kuin nuoret yleensä. Minulla erilaisuus meni toiseen suuntaan mitä nuorilla yleensä. Muut ottivat lävistyksiä, liittyivät erikoisiin porukoihin ja turvautuivat erikoiseen muotiin. Minä lähinnä vetäydyin kirjoihin aikana jolloin suurin osa ikäluokastani tuntui halveksivan niitä. Sen jälkeen saatoin sanoa jo, että en ole normaali nuori. Ei se tosin ollut näin kaukaa katseltuna mitenkään kummallistakaan.

Nuorena oli kuitenkin helpomaa yrittää irtisanoutua siitä mikä on normaali. Mutta sitten kun oikeasti yrittää sopeutua eri ryhmiin ja yhteiskuntaan, on pakko omata jotain normaaliutta. Se on vielä pientä jos on kasvo täynnä lävistyksiä. Sellaiseen muiden ihmisten on pakko sopeutua. Entä sitten jos ihminen ei koskaan puhu hyvää muista, ei käy koskaan suihkussa tai toimii aina nurinkurisesti normaalien käytöstapojen kohdalla.

Me kyllä siedämme erillaisuutta, mutta vain tiettyyn pisteeseen. Se sietopiste on erilainen eri ihmisillä, mutta normaalius on aina lähtökohta. Aina tulee se piste muissa vastaan, että ihminen menee niin oudoksi, että sen kanssa oleminen muuttuu vaikeaksi tai jopa mahdottomaksi. Yhteiskunta muodostuu ihmisistä jotka jonkin verran eroavat toisistaan.

Omalla kohdallani huomaan aina silloin tällöin, että huumori mustuus välillä järkyttää ihmisiä. Muutenkin välillä saan eteenkin puolitutut hämmennyksestä jähmettymään hetkeksi paikalleen. Suu jää hiukan auki ja silmät räpäyttävät pariin otteeseen ennen kuin tämä ihminen osaa vastata outoon reaktiooni. En ole siis täysin normaali (ei taida kukaan olla), mutta noina hetkinä säikähdän vähän sitä, että meninkö säikäyttämään tuon ihmisen. Haluan kuulua tiettyihin ryhmiin, joissa persoonallisuus on valttia. Silti aina liika outous on loistava työkalu muiden vieraannuttamiseen.