Naisen traumat

Törmäsin jossain vitsiin siitä, kuinka naisesta n. 15% oli joitain ja loput 85% traumoja. Ainakin tällä hetkellä tuo tuntuu pitävän kovasti paikkaansa kun saadut traumat määrittävät pitkälti elämän suunnan. Harvemmin saan traumaisia ahdituskohtauksia, mutta olen tällä hetkellä todella, todella, todella iloinen siitä, että olen sinkku. Tunnen halua kiemurrella siitä ilosta, että olen vastussa vain itsestäni enkä minulla ole velvotteita muita kohtaan.

Oliko edellinen suhde traumaattinen? Totta helvetissä. Se oli heräämisen ja kasvamisen aikaa. Tunsin olevani jatkuvasti ja kaikesta velkaa toiselle. En tajunnut, että tämä ei kertakaikkiaan sovi minulle vaan ajoin itseäni arjessa eteenpäin jotta olisin mahtunut normaalin naisen muottiin. Normaali nainenhan on pitkäaikaisessa suhteessa ja harrastaa seksiä. Normaali nainen pitää läheisyydestä ja tykkää "naistentöistä". Tyhmempi olin kun annoin suhteen edetä eikä minulla ollut rohkeutta lopettaa sitä tai tajuta kuinka suuresti väärin se on.

Nyt on taas roppakaupalla lisää traumoja. Jo ennen seurustelua olen jostain syystä haaveillut olevani vanhana vanhapiika joka asuu yksin elukkafarminsa keskellä. Tiesin että suhteessa oli jotain vikaa, kun en haaveillut yhteisestä omakotitalosta lapsikatraineen vaan omasta valoisasta yksiöstä.

Trauman lähteitä on myös paljon muita, ne olen kuopannut jonnekin kauas enkä kykene niitä tahdosta kaivelemaan. Muistan kuitenkin kuinka isä tukistaa minua lapsena. Tai kuinka hän potkaisee maassa makaavaa pikkuveljeä selkään. Kuinka istuin välitunnit aina yksin enkä ollut toivottu yhteenkään ryhmään. Muistan kuinka pikkuveljeni synnyttyä olin lähestulkoon laiminlyöty ja yksinäinen. Edes lakanoita ei muistettu vaihtaa tai opettaa lasta harjaamaan hampaansa. Nälkä reissuilta jonne äiti ei antanut rahaa ruuan ostamiseen enkä osannut lapsena pakata ruokaa enempää kuin pari desiä mehua ja voileivän.