Sukupolvi vaihtuu, maailma muuttuu

Tämä aika tuntuu jokseenkin tuskalliselta kun minulle rakkaat asiat ja ihmiset muutuvat. Lapsuudenkotia ei enää kohta ole. Lapsuuden aikuiset ovat muutumassa eläkeläisiksi ja osa heistä on muuttunut joko/tai katkeriksi ja vainoharhaisiksi. Jopa ne kaverit jotka kuuluivat opiskeluun ovat muutumassa perheellisiksi pelottavaa vauhtia.

Syntyy sellainen kuva kuin seisoisin vain paikoillani ja kaikki muu ympärilläni olisi hajoamassa ja muuttumassa ympärilläni hirveää vauhtia. Samaan aikaan teen sen minkä voin, jotta voisin hetken vain seisoa tässä paikallani. Menneisyys muuttuu aina vain peruuttamattomammin menneisyydeksi. Alan ymmärtämään äitini kaihon sitä maalänttiä kohtaan jossa hänen lapsuudenkotinsa sijaitsi aikoinaan. Fyysinen muoto häviää ja muistot jäävät. Yritän vain epätoivoisesti tarrata kiinni, vaikka olenkin nykyään onnellisempi mitä kymmenen vuotta sitten.

Samalla katselen kun kaverini menevät naimisiin ja saavat lapsia. Heidän kohdallaan pelkään, että kaveruus muuttuu vain tuttavuudeksi. Heidän elämänsä alkaa kiertää omaa kehäänsä avioliiton, oman talouden ja vaipanvaihdon ympärillä. Pelottaa, että onko meillä enää parin vuoden päästä mitään keskusteltavaa. Vai luisummeko me pikkuhiljaa vain eri piireihin? Tällaisina hetkinä olen iloinen siitä, että minulla on vielä kavereissa ja ystävissä sinkkuja jotka eivät taida ainakaan seuraavaan pariin kuukauteen karata avoliittoon Suomen toiselle puolelle omaa perhelukua kasvattamaan.

On kai pakko hyväksyä, että uusi sukupolvi - minun sukupolveni - on tulossa aikuisiksi. Ennen kuuluin vain ryhmään "lapset" tai "teinit". Minun pitäisi nyt kuulua ryhmää jota kutsutaan aikuisiksi. Niiksi kummallisiksi otuksiksi joita seurasi ennen ryhmän ulkopuolisena. He menevät töihin. Ostavat auton ja talon. Menevät ehkä naimisiin ja/tai saavat lapsia. He ovat itsevarmoja ja oman elämänsä menestyjiä. Minunkin on hyväksyttävä se, että vanhemmat vanhenevat ja kavereilla on elämä (tm). Tarraudun vain liiaksi nykypäivään. Ja aina hetken päästä sekin on menneisyyttä.

Olisi hienoa jos pystyisin ottamaan huomisen ilolla vastaan, enkä kaihoaisi eiliseen. Ja juurin näin sunnuntai-iltana sitä eniten kaihoaakin.