Annan vääriä signaaleja

Olen tässä pikkuhiljaa alkanut älytä, että annan ihmisille vääriä signaaleja. Kun kanssani juttelee, niin juttelen iloisesti takaisin, hymyilen ja vitsejä tulee jos tarvitaan. Tai sitten vain istun ja kuuntelen, välillä nyökytellen. Minuun on ehkä liian helppo ihastua (hirveän vaikea kirjoittaa tuo lause, tuntuu niin isolta itsekehulta). Ja olen vielä niin kiltti, että tunnen huonoa omatuntoa siitä jos en voi vastata toisen tunteisiin.

Toisaalta, en osaa antaa negatiivisia signaaleja. Haluan vain pitää kaikista ihmisistä ja haluan epätoivoisesti heidän pitävän minusta. Ja sillä tavalla päätyy nopeasti kavereiksi. Ja aina liian myöhään tajuan, että en kestä tätä ihmistä, mutta en osaa lopettaa oikein. Asiat päättyvät hiljaiseen tyhjiöräjähdykseen avaruudessa. En saa suhteita hiipumaan silloin kun sitä haluan enkä osaa ilmaista negatiivisia asioita.

On alkanut tuntua helpommalta pysyä sisällä vanhojen ystävien keskuudessa, joiden kanssa tietää tulevansa toimeen ilman suuria yllätyksiä.