Pysytään piilossa

Anonyymia pohdintaa naiseudesta, sen odotuksista sekä siihen liittyvistä ilmiöistä. Sekä muuta siihen viittaavaa.

23.6.07

Hurmaaminen

Ymmmärsin vasta, että olen tottunut siihen, että minuun suhtaudutaan yleisesti positiivisesti ja ystävällisesti. Myös minä olen ihmisille pääsääntöisesti ystävällinen. Huomaan olevani kuitenkin hyvin hämmentynyt jos uuteen ihmiseen tutustuessani huomaan, että minua kohtaan ollaan kylmiä, väliinpitämättömiä tai ei-kiinnostuneita. Silloin minussa iskee päälle puolitiedostamaton hurmaamisvaihe.

Vasta tutustuin ihmiseen, joka suhtautui aluksi minuun kylmästi ja ehkä hieman pelkäsinkin häntä. Hurmaamisvaihe hurahti pian käyntiin ja se kesti muutaman viikon. Nyt vitsailu onnistuu ja tämä ihminen jopa hymyilee seurassani. Voitto. Olen tyytyväinen siihen, että olen nyt hyvissä tutun väleissä hänen kanssaan. Enempää en pyydä enkä halua.

Välillä on niitä ihmisiä joihin tuo automaattitoiminto ei pure. He hämmentävät minua vielä enemmän. Mietin sitä, mikä minussa on vikana, mutta en yliyritä. Joidenkin kohdalla totean, että aika tekee parhaimmat temput. Annan alan kulua ja yritän huomaamatta hurmata. Jos kontaktia on tarpeeksi, niin yleensä onnistun.

Olen niin tottunut alitajuisesti tottunut ihmisten jonkin tasoiseen hyväksyntään, että sen puute tuntuu lähes luonnottomalta. Omaan itsetuntooni ei paljoa vaikuta se jos muutama ihminen ei pidä minusta, mutta suurempi hyljeksyntä voisi olla jo tuhoisaa. Rumuusblogit ovat raapaisseet sitä pintaa siitä kuinka hirveää olisi jos joutuisi heti ensihetkestä asti hyljeksityksi. Osa heistä osaa hurmata ihmiset suoraan olemuksellaan, surullinen osa on vetäytynyt kuoreensa. Tunnistan tuosta ensimmäisestä ryhmästä samaa pakkoa hurmata muut, vaikka en mahda olla varsinaisesti ruma. Jään miettimään sitä, että onko itsetunnossani jossain aukko. Miksi minun on yritettävä "hurmata" jokainen tuttavuus lähes kaveriksi?