Sukupuoli ja ulkonäkö

Sukupuoliroolit

Olen nainen, mutta miellän itseni tytöksi joka pitkään halusi näyttää pojalta. En edelleenkään pane pahakseni poikatyttön ulkonäköä. Nuorempana tein itsestäni tarkoituksella poikamaisemman ja vähemmän näyttävän (ruma on tässä liian voimakas sana). En halunnut miesten seksuaalista huomiota ja samalla halusin edes yhden seurustelusuhteen merkiksi siitä, että en ole täysin kelpaamaton.

Minulla aina ollut jonkin verran vaikeuksia hyväksyä omaa sukupuoltani. Miksi minun pitäisi edustaa niitä joiden pitää saada huonompaa palkkaa, kokea seksuaalista väkivaltaa ja vielä joutua synnyttämään? Miksi minun pitäisi teeskenellä, että nautin kokkaamisesta ja siivouksesta? En minä halua kotiäidiksi. Jos perhe pitäisi perustaa, niin mielummin ottaisin miehen/isän roolin joka voisi keskittyä omaan uraan ja samalla antaa sen toisen osapuolen hoitaa synnyttämisen ja lasten hoitamisen. Olla töissä, edetä uralla ja nousta sosiaalisessa statuksessa. Samalla kun se joku toinen hoitaisi pyytteettömästi ja kunniatta kotona lapset, kodin ja kaiken. En minä halunnut enkä edelleenkä halua "naisen roolia".

Nykyään olen ehkä hieman enemmän sinut sukupuoleni kanssa, mutta en edelleenkään suostu mahtumaan "perinteisen naisen" muottiin. En ymmärrä miksi joku pitäisi siitä muotista enkä ymmärrä kuinka joku saa itsensä siihen mahdutettua ilman että oma identiteetti kärsii. En kuitenkaan halveksu naisia, jotka mahtuvat muottiin ja ovat jotain hyvin erilaista mitä minä. Minä itse yritän seistä naiseuden laitamilla ja murtaa sukupuolistereotypioita.

Ulkonäkö

On vaikeaa sanoa ääneen, että olen tällä hetkellä tyytyväinen ulkonäkööni. Se sanominen on kuin tabu. Ei oikea nainen saa sanoa olevansa tyytyväinen itseensä. Aina on parannettava itseään ja hiottava täydellisyyteen. Mutta sanon sen kuitenkin. Hitot pikkuvirheitä ja muiden mielipiteistä. Olen tyytyväinen. Minulle on ihan sama jos se ei jolle kulle kelpaa. En halua pärjätä ulkonäölläni, vaikka sen vaikutusta ei koskaan voi sulkea pois.

Olen iloinen rintojeni koosta ja siitä, että ne jäivät nykymittakaavalla pieniksi. Minua ahdisti nuorena kun ne vain kasvoivat ja olivat kipeät. Ne olivat tiellä ahtaista paikoista mennessä ja olivat ikävät juostessa. Rintojani vihasin pitkään. Ei siksi, että olisin halunnut eri kokoiset, vaan siksi että ne olivat olemassa. Ne erottivat minut lapsuudesta ja siitä ajasta jolloin oli sukupuolineutraalimpi.

Minussa on paljon kohtia jotka vain ovat. En ole koskaan osannut sanoa, että onko peräni liian suuri ja että onko nenäni väärän mallinen. En edelleenkään ymmärrä millainen ns. oikea peppu on tai millainen kampaus minulla pitäisi olla. Minä en kotona koskaan oppinut vertailemaan omaa ulkonäköäni muihin. Vaatteiden kohdalla se oli helppoa kun minulla oli aina epämuodikkaat käytetyt vaatteet. En edes yrittänyt kilpailla sillä saralla. Mietin onko sillä ollut positiivista vaikutusta, että en ole koskaan lukenut naistenlehtiä. En ole myöskään kokenut, että minun pitäisi olla kuin malli. Olen aina pitänyt malleja ja tv:n ylikauniita ihmisiä epätodellisuutena kuten murhadraamoissa näkyvä verta. TV:n maailma ei ole oma maailmani.

Seksuaalisuus

Seksuaalisuus on osa naiseutta, mutta en juurikaan tunne sitä. Siksi en laittanut tätä otsikkoa pääotsikkoonkaan. Ei ole hirveästi sanottavaa. Olen kateellinen miehen yksinkertaiselle (tai ainakin siltä vaikuttavalle) seksuaalisuudelle, jossa suurimpia ongelmia näyttäisivät olevan, että seisooko ja että löytyykö se oikea kolo. Ehkä on selkeintä sanoa, että nykyajan yliseksistinen media on saanut minut lukkoon kun pitäisi aina olla kykenevä ja haluava. Oli pelottavaa huomata kuinka vaikeaa oman seksuaalisuuden ymmärtäminen on. Ja noloa. Enkä minä ole niin avoin, että pystyisin tästä aiheesta sen enempää jatkamaan.

Ihana sinkkuus

Vai olenko vanhapiika? Kumpikin sana tuntuu riitelevän sitä vastaan mitä olen. Olen sinkku, mutta en vietä seuraelämää enkä etsi itselleni kumppania. Vanhapiika on mielestäni enemmän ollut sellainen ihminen jota kukaan ei huoli, mutta kun on niitä ottajiakin ollut. Mutta ehkä vanhapiika saa olla omasta tahdostaankin.

Edellisessä suhteessani tunsin hyvin usein, että seurustelusuhteeni vie vähäisemmänkin vapaa-aikani. Minun olisi silloin pitänyt jo ymmärtää merkit ja lopettaa siihen, mutta toiselle osapuolelle se ei riittänyt syyksi. Enkä ollut tarpeeksi omapäinen vain lähtemään. Erityisen raskasta oli se, että toinen odotti viihdytetyksi tulemista. Enkä minä en osaa olla pitämättä seuraa. Viihdyttäminen on raskasta eikä pelkkää oleilua yhdessä koskaan tapahtunut. Tunsin, että seurustelu vain vei energiaa ilman että se koskaan virkistää. Ihastunut toki olin.

Samoihin aikoihin koin burn outin. Sen jälkeen minulla on ollut loputon tarve vapaa-ajalle. Niin elämäni olisi tulitikku jonka poltin liian aikaisin ja liian suurella liekillä. Nyt on enää jäljellä pieni liekki työhön eikä mikään tunnu antavan minulle enää takaisin sitä entistä energiaa. Ajatus siitä, että olisin jälleen sitoutunut toiseen ihmiseen ja ajan viettämiseen yhdessä tuntuu todella ahdistavalta. Olen vain todella iloinen jokaisesta vapaasta hetkestäni.

Ehkä tämä tilanne on vähän traumojen kautta kieroutunut, mutta nautin tästä yksinkertaisesta elämästä ilman, että mielessäni pyörisi joku mies ja viikonlopuille pitäisi jälleen suunnitella jotain tekemistä.

Tietokoneliikkeissä

Tietokoneliikkeisiin mennessä (oman sukupuoleni edustajana) myyjät odottavat aina, että en tiedä tietokoneista mitään. Todellisuudessa en ole mikään huippuasiantuntija, mutta osaan laittaa tietokoneeni palasiksi, vaihdella palikoita ja koota sen. Tietokoneiden peruskomponenttien ymmärtäminen kun ei vaadi tohtorin tutkintoa. Joskus jopa väittävät vastaan, että tarvitsenko todella noin tehokkaan komponentin. Minä kun pidän tietokoneestani siitä että se on tehokas.

Tämän rinnalle on noussut uusi ärsyttäjä. Mennessäni liikkeesseen kyselemään tuotteiden hintoja ja vertailemaan niitä tahdon saada ylenmalkaisia vastauksia "käy katsomassa netistä". Minne hävisi asiakaspalvelu? Jopa selkeään kysymykseen millaisia kannettavia teillä on myynnissä, vastattiin, että "katso sieltä meidän sivuilta". Harmillista on, että näin tuppaa käydä eteenkin pienissä firmoissa, joiden nimen unohtaa korttelin päästä. Hyvähän siinä on sitten tehdä vertailuja kun urautuu isojen firmojen asiakkaaksi.

Sanoja ja sanomia

Tätä blogia kirjoittaessani olen tajunnut sen, että en ole järin hyvä ilmaisemaan itseäni kirjallisesti. Saan ajatuksen ja lähden ilmaisemaan sitä täällä blogissa. Lopputulos on kuitenkin groteski vääristynyt malli siitä mitä oikeasti yritän sanoa. Päässä pyörivät tasot ja ideat on niin vaikea saada sanojen muotoon. Tuossa muutosprosessissa onnistun aina vääristämään sen alkuperäisen idean. Lopputulos tuntuu kuitenkin aina niin kömpelöltä.

Olen törmännyt joihinkin erittäin hyvin kirjoitettuihin blogeihin, joissa kirjoittaja osaa välittää tekstissään paremmin asian mitä voisi uskoa. Brim tuntuu olevan yksi hyvä esimerkki. Hän osaa laittaa sanoiksi tuskan, kivun ja häpeän niin, että lukijakin se ymmärtää vaikkei itsellä olisi samanlaista taustaa. Olen törmännyt muihinkin masennusblogeihin, joita en ole kuitenkaan kauaa jaksanut lukea, koska ne eivät ole kirjoituksellaan kyenneet valaisemaan minua. En ole tekstin kautta saavuttanut minkäänlaista ihmisen ymmärtämistä. Olisipa meillä kaikilla kyky ymmärtää toisia ja tulla ymmärretyiksi.

Kulttuurirelativismi ja moraali

Wikipedia: kulttuurirelativismi

Luettuani Ayaan Hirsi Alin Neitsythäkki nimisen kirjan, jouduin pohtimaan omaa kulttuurirelativismiani. Kirjassa painotettiin sitä, että me emme saisi sulkea silmiämme kulttuurirelativismin nimessä kun ihmisiä suljetaan koteihinsa, naisia ympärileikataan ja ihmiset pakotetaan ennaltamäärättyyn muottiin. Kärsin ristiriitaisista ajatuksista kun osa tavoista on kammottavia, mutta mikä antaa minulle ylemmyyden tuomita muita? Mikä tekee minun moraalistani niin hyvän, että voin sanoa muille heidän tekevän väärin. Olemmeko todella sivistyksessä ja kulttuurissa muita edellä? En voi sanoa mitään noin rohkeaa. Se että Ayaan Hirsi Ali itse kritisoi omaa kulttuuriaan antaa minulle kuitenkin rohkeutta sanoa, että jotain mätää siitäkin kulttuurista löytyy.

Eikä minullla edes pitäisi olla moraalia. Uskovan suusta olen monta kertaa saanut kuulla olevani vailla uskoa tuomitsijaan, joka pakottaisi minut moraaliselle polulle. Siispä olen epämoraalinen. Silti en voi olla uskomatta yleishumanistiseen moraaliin, joka ei tule uskonhahmoilta saneltuina. "Kohtele toisia niin kuin tahtoisit itseäsi kohdeltavan". Ei Jeesus sitä keksinyt. Emme olisi kyenneet perustamaan ensimmäistäkään kaupunkia tai kylää ilman tätä ajatusta. Emme aina toimi sen mukaan, mutta se antaa vihjeen siitä kuinka pitäisi toimia.

Välillä tunnen, että minulla on liian tiukka moraali. Se on niin tiukka, että en edes odota muiden sitä seuraavan. Siinähän kaatuisi samalla nykyaikainen yhteiskunta. Yrittäessäni toimia omaa moraaliani vastaan törmään ikään kuin lasiseen seinään, enkä kykene tekemään asiaa joka muiden mielestä voi olla oikein ja täysin normaalia. Samalla olen muiden mielestä täysin moraaliton kun minulla ei ole mitään homoutta taikka avoliittoja vastaan.

Punttikselle

Kuntosali, punttis ja hikisali. Kesän aikana on kerääntynyt taas energiaa siinä määrin, että haluaisin tehdä jotain. Muuta liikuntaa tulee satunnaisesti harrastettua, mutta kuntosalille on ikävä. Aikoinaan asuntoni vieressä oli halpa ja hiljainen punttisali, jossa oli kiva treenata. Siinäänsä ihan terveellinen ajatus.

Nyt taistelen ujoutta ja budjettia vastaan. Minun käydä lähistön kuntosalit lävitse ja etsiä vähemmän epäilyttävä paikka missä en ole ainoa naispuolinen asiakas. Samalla paikan pitäisi olla todella halpa.

Luulen kuitenkin, että suunnitelmani kaatuu talveen. Haluan taas lukittautua sisälle lämpimään. Parasta olisi jos minulla olisi asunnon yhteydessä oma kuntosali, jossa harrastaa liikuntaa ilman että tarvitsisi mennä ulos kylmyyteen. Edes yksi vanha kuntopyörä tai puntit olisivat edistystä. Tosin ei kuntopyöräkään mahtaisi mahtua tänne.

Vielä on onneksi kesäiset ilmat. On helppo ja mukavaa käydä ulkona.

Vanhat tanssivat

Yksi asia mikä minua suunnattomasti piristää on nähdä vanhempien, keski-ikäisten ja sitä vanhempien, ihmisten tanssivan. Aiheesta tehdään paljon pilkkaa, mutta minusta näky on jotenkin toiveikas. Heissäkin on vielä elämää. Heillä on vielä huumoria, intohimoa ja rytmiä nauttia musiikista ja ilmaista sitä. Ehkä pidän näystä siksi, että pidän elävistä ihmisistä. Se antaa myös toivoa omasta vanhuudesta.

Samaan syssyyn totean, että on kiva nähdä kenen tahansa tanssivan. Osaa tai ei. Musiikkia saa elää, vaikkei olisikaan tanssilattian tähti.

Kaipaan nostalgisia lauantai-iltoja

Minulle iskee aina joskus kaipaus viikkorutineihin, jotka kuuluivat tärkeänä osana lapsuuteen sekä nuoruuteen. Pahimmin kaipaus iskee lauantai-iltaisin kun istun tietokoneellani tehden sitä samaa mitä olen tehnyt koko viikon.

Kaipaan lämmintä hetkeä lauteilla. Kävin aina viimeisenä saunassa, joten sauna oli jo vähän viilentynyt. Siellä kesti olla vähän pidempään ja jopa pohtia asioita. Saunasta tultiin ulos sitten kun oli paahtumispisteessä ja peseydyttiin kylmällä vedellä. Kylmä vesi tuntui paljon puhdistavammalta mitä kuuma. Joskus lapsena kirmailin kinoksiin juoksemaan, mutta se jäi siihen kun aloin aristella naapureita naisenmuotojeni kanssa.

Saunan jälkeen pukeuduin yöpujamaan ja saunatakkiin. Jaloissa oli tossut lämmittämässä. Kaipaan sitä tuntemusta kun on muuten lämmin, mutta pohkeet ovat kylmät. Yöpujaman pituus ei koskaan riittänyt istuessa joten nostin jalat aina ylös. Saunan jälkeen piti tietysti saada jotain kylmää herkkua; jäätelöä, pirtelöä taikka limsaa. Loppu-illan sitten katselin perheen kanssa tai yksin tv:tä, vaikka juuri koskaan ei ollut mitään mielenkiintoista.

Tapansa rentoutua kullakin. En osaa edelleenkään mieltää kaupungille lähtemistä rentoutumisena. Minä kaipaan saunaa ja launtaiherkkuja.

Siisteys

Kun käsi oli kipsissä olo oli tuskaisen turhauttava. Pöly kerääntyi nurkkiin ja näyttöön. Tavarat hyppivät laatikoista esille valloittaen näkyvät pinnat. Keittiön kaapisto ryhtyi vaihtamaan väriä. Tiskit pitivät omia juhliaan. Ahdisti niin vietävästi.

Olen huomannut, että rinnastan asuntoni siisteyden oman pääni järjestykseen. Saan itselleni henkistä rauhaa kun voin katsella siistiä ja yksinkertaista huonetta. Mitä vähemmän tavaroita ja kalusteita, niin sen parempi. Haaveilen DW-kanavalta näkyvistä saksalaisista design-kodeista, jotka ovat pelkistetettyä. Mahtavin oli seinä joka liikkui ja jonka takaa paljastui salaista hyllytilaa.

Sitten kun on sotkuista niin se sotkuisuus tuntuu iskevään suoraan omaan mieleen. Se hajottaa sitä järjestyssä omassa päässäni jota yritän ylläpitää. Silloin kun minulla on kovin sotkuista, niin minäkään en ole henkisesti hyvässä järjestyksessä. Kun kaikki on siistiä, niin minäkin voin hyvin. Jos kaikki on liian siistiä liian pitkään... sitten voi olla että olen napasahtanut.